Ensimmäinen vuorikiipeilyreissuni on nyt tehty. En tiennyt oikein mitä odottaa, mutta olin haaveillut vuorista jo koko lyhyen kiipeilyurani ajan ja nyt pääsin toteuttamaan näitä haaveitani. Tässä tunnelmia ja muistelmia aloittelijan ensikosketuksesta vuorikiipeilyn jaloon lajiin. Menikö reissu suunnitelmien mukaan? Tykkäsinkö? Haluanko lisää?
Spiterstulenin parkkipaikalla poseeraamassa.
Paikkana vuorikiipeilydebyytilleni oli Norjan jylhä Jotunheimen, jossa kohteinamme oli kaksi hienoa harjannereittiä. Ensimmäisenä suuntasimme helpommalle ja lyhyemmälle Ymmelstinden-Storjuvtinden-Galdhopiggen harjanne traverselle, jonka jälkeen siirryimme kohti Hurrunganen jylhää vuorijonoa ja pitkää, sekä raskasta Styggedals-Skagastoltind harjannetta.
Matkani alkoi torstaina siirtymisellä junalla Helsinkiin, jossa yövyin serkkuni luona. Perjantaiaamuna herätys oli varhain, sillä juna kohti Turun satamaa lähti 5:20. Aikaista herätystä pääsi siis reenaamaan jo heti reissun alkumetreillä. Junassa tapasin Juhon ja matka Turkuun menikin mukavasti reissusta ja kiipeilystä ylipäänsä puhellessa. Turun satamassa seurueeseemme liittyi Olli ja lähdimme seilaamaan kohti Ruottinmaata. Ahvenanmaalta poimimme kyytiin Laurin autoineen ja näin retkueemme oli täysilukuinen. Laivalla yritimme lepäillä ja sainkin nukutuksi ehkä tunnin verran.
Perjantai-iltana Tukholman satamassa starttasimme Audin ja suuntasimme kohti Norjaa. Ajelimme koko yön ja lauantaiaamuna olimme perillä Spiterstulenissa. Yöllä tuli nukuttua taas noin tunnin verran, mutta täyteen pakatulla takapenkillä uni ei ollut kovinkaan hyvää. Lisäksi aamuauringossa kimaltavat lumihuippuiset vuoret olivat niin hienoa katseltavaa, ettei nukkuminen ollut ensimmäisenä mielessä. Yksityistie Lomin kylästä Spiterstuleniin oli jyrkkä ja kapea, mutta kuitenkin ajettavissa. Perille päästyämme kävimme maksamassa tien käytön, sekä parkkipaikan ja aloimme välppäämään kamoja. Omani olivat sen verta hyvin järjestyksessä, että en saanut aikaan kovinkaan suurta härdelliä. Lähinnä katselin vaan sopivan ruokamäärän, sekä tarvittavat varmistusvälineet.
Välppäämässä kamoja Spiterstulenin parkkipaikalla
Kun kamat olivat valmiina, pääsimme vihdoinkin itse asiaan. Alkumatkan kohti Svellnosbreanin laitaa tepastelimme polkua joka katosi paikoitellen lumen alle ja eksyi rakkakivikkoon. Söimme aamupalaa vähän jäätikön alapuolella kiviharjanteella, josta oli mukavat näkymät jäätikön reunalla pahaenteisinä väijyviin serakkeihin. Reittimme valitsimme toki niin, ettei se vienyt meitä vaarallisten jäätornien alle. Jäätikön alku oli melkoisen raskasta kahlaamista uudessa auringon pehmentämässä lumessa. Lumi upotti noin puolisääreen, mutta välillä hangessa oltiin haaroja myöten. Matkan aikana ja jäätikölle siirryttäessä kokeneemmat opettivat minulle perusteita jäätiköllä kulkemisesta ja miten toimitaan jonkun tippuessa railoon. Köysistössä paikkanani oli joko toinen, tai kolmas, jotta molemmin puolin minua olisi aina joku apuna, mikäli joku meistä humpsahtaisi lumen läpi railoon.
Svellnosbreanilla tarkeni. Kuva: Lauri Hilander
Jäätikkö oli upottamista lukuunottamatta helppoa kuljettavaa, eikä railoja näkynyt. Kyllähän niitä varmasti oli, mutta lunta oli niin paljon, että pääsimme kulkemaan yli näkemättä yhtäkään. Svellnosbreanin jäätikkö sijaitsi maljassa vuorten välissä, eikä tuuli päässyt puhaltelemaan juuri yhtään. Näinollen jäätiköllä oli aika pirun kuuma! Olinkin joutunut riisumaan kuoriasun jo hyvissä ajoin ennen jäätikölle siirtymistä. Taitoin taivalta pelkässä merinoasussa. Kuuma oli silti ja hiki virtasi! Lämmin auringonpaiste aiheutti sen, että jäätikön pohjoislaidan rinteiltä, jonka päällä me seuraavana päivänä kulkisimme, jyrisi kivi- ja lumivyöryjä vähän väliä. Alussa vyöryt olivat niin uusia ja ihmeellisiä, että niitä piti pysähtyä katsomaan, mutta vyöryjen esiintyessä niin tiheään, ei niihin kiinnittänyt kohta enää huomiota.
Alkuiltaan mennessä olimme taapertaneet Ymmelstindenin juurelle, johon pystytimme leirin, ottaen huomioon etäisyyden vuorten rinteistä lumivyöryjen takia. Syötyämme ja levähdettyämme vähän aikaa, kävimme Juhon kanssa scouttaamaan tulevaa reittiämme ja päätimme mistä kohden tulemme nousemaan vuorelle.
Leirimme Svellnosbreanilla. Kuva: Juho Knuuttila
Scouttaamassa tulevaa reittiä. Kuva: Lauri Hilander
Leirimme Svellnosbreanilla
Kiipeilypäivämme alkoi herätyksellä sunnuntaiaamuna klo 3:30. Ulkona oli hieman hämärää, sillä aurinko ei ollut noussut. Yön aikana lämpötila oli laskenut pakkaselle, joten lumi oli jäätynyt ja pystyimme kiipeämään alkumatkan jyrkän lumiosuuden hyvin ja turvallisesti ilman vyöryvaaraa. Söimme aamupalan ja purimme leirimme. Lähdimme liikenteeseen noin kello 4:30 pitkin jäätikön ylälaidan kivikkoa. Ensimmäinen kiipeilypätkä Ymmelstindenille oli jyrkkää lumirinnettä, joka vaihtui pian kallioksi. Alhaalta katsottuna vuorenseinä näytti pelottavan jyrkältä, mutta kun pääsimme kohdalle, huomasimme seinämän kulman takana olevan loivemman rinteen, jota pitkin pääsimme mukavasti ylös. Kiipesimme simulina, eli köysistöissä liikuimme molemmat samanaikaisesti ja paikallaan varmistamista oli vain muutamissa vähän tiukemmissa kohdissa. Ymmelstindenin huipulle pääsy oli minulle hieno hetki. Ensimmäinen kiipeämäni vuori! Jeah!
Ymmelstindenillä siirtymästä lumelta kalliolle
Ymmelstindeniltä lähdimme steppailemaan kohti Storjuvtindeniä hieman jyrkemmän lumirinnelaskeutumisen ja jännän, ohuen jään peittämän kallioluiskan kautta. Käveltyämme ensin kivistä harjannetta jonkin matkaa, kiersimme Storjuvtindenin pohjoispuolen lumikentälle, jota pitkin pääsimme huipulle hieman helpommin kuin jyrkäksi muuttuvaa kiviharjannetta pitkin.
Storjuvtindenin pohjoisrinteellä
Kaksi kolmesta huipusta kiivetty. Seuraavaksi edessä olikin pitkä puolentoista kilometrin harjanne, jossa oli myös reitin vaikeimmat, ihan oikeaa kalliokiipeilyä vaativat osuudet, sekä muutama köysilaskeutuminen. Miltei heti huipulta lähdettyämme tuli eteen ensimmäinen laskeutuminen, mikä piti hoitaa kahdessa osassa, sillä 70m köysi ei riittänyt alas asti. Laskeutumispaikassa, sekä seinämän puolessa välissä oli valmiina useita hyväkuntoisia slingejä ja naruja, joita käytimme laskeutumisankkurina. Emme siis joutuneet uhraamaan omia tähän tarkoitukseen varattuja narujamme. Puolessa välissä laskeutumista oli hyvä hylly, johon virittelimme toisen köyden jota pitkin pääsimme alas lumirinteelle. Lumirinteeltä siirryimme taas kallioiselle harjanteelle ja jatkoimme tasapainoilua kohti edessä korkeana näkyvää Galdhopiggeniä.
Reitin etsintää harjanteella
Harjannetta jatkui pitkästi, välillä nousten, välillä laskeutuen. Eteemme tuli vielä yksi köysilaskeutuminen, ennen kuin aloimme nousta itsensä Galdhopiggenin päälle. Galdhopiggenille noustessa eteemme tuli myös reitin vaativimmat kalliokiipeilypätkät. Osa tiukemmista pätkistä oli kierrettävissä, kuten huomasimme kun Olli ja Lauri kiipesivät hankalan boulderityylisen probleeman ja me Juhon kanssa taas kiersimme kyseisen kohdan kävelemällä. Kalliovääntämisen jälkeen pääsimme vuoren laella olevalle lumikentälle. Lumikentällä kävellessä minulle iski hirveä väsy päälle. Ilmeisti jännittävän kiipeilyn jälkeen pääsy helpolle lumelle ja huipun ollessa vähän matkan päässä edessä, adrenaliini ei enää antanutkaan voimia ja vähäiset unet, sekä raskas päivä alkoi painaa. Istuskelimme tovin aikaa huipun kupeessa olevan kesäkahvilan pihalla ja sitten kävelimme huipulle. Oli hienoa päästä ensimmäistä kertaa jonkin alueen korkeimmalle kohdalle. Galdhopiggenhan on sekä Norjan, että koko Skandinavian korkein vuori. Ja päästä nimenomaan kiipeämällä hieman haastavampaa reittiä, sillä vuorellehan pääsee myös ihan vaellusreittejä myöten. Otimme huippukuvat ja ihailimme maisemia. Kaukana taustalla häämötti korkea ja komea Hurrunganen vuoristo, joka oli seuraava kohteemme.
Retkikuntamme Skandinavian huipulla
Näkymä Hurrunganen vuoristoon. Reittimme kulkisi keskellä kaukana näkyvän vuorijonon harjalla.
Söimme vähän evästä ja lähdimme laskeutumaan helppoa vaellusreittiä kohti Spiterstulenia. Iltapäivän aurinko oli pehmentänyt lumen sellaiseksi sohjoksi, että rämpiminen lumessa oli melkoisen raskasta. Välillä pystyimme onneksi kulkemaan kiviä pitkin, joten raskas rämpiminen muuttui tarkkuutta vaativaksi tasapainoiluksi rakkakivikossa. Loppumatkalla saimme laskea pitkiä pätkiä persmäkeä, mikä jouduttikin matkantekoa reippaasti. Aivan loppumetreillä Spiterstulenin näkyessä jo, teimme pienen reitinvalintavirheen ja päädyimme laskeutumaan jyrkkää loppurinnettä tiheää pöheikköä pitkin. Mutta lopulta pääsimme polulle ja autolle. Juho oli kerennyt istuskella odottamassa jo tunnin verran, kun oli nuoruuden innolla painanut muista edelle. Me laiskat läskit könysimme sitten omaan tahtiimme perästä. Ja kyllähän tuota tunsi itsensä aika rapakuntoiseksi! Olin ihan poikki koko loppumatkan. Miten tässä jaksaa seuraavan, vielä pidemmän ja raskaamman reitin?!
Spiterstulenissa kuivailimme kamppeita kuivaushuoneessa, minä, Olli ja Lauri ostimme huiputusoluet (10€/tölkki, nice!) ja pistimme leirin pystyyn. Raskaan ja mahtavan päivän jälkeen ei unta tarvinut kauaa odotella!
Seuraavassa osassa katsotaan kuinka seuraavan reittimme kanssa kävi ja mitkä fiilikset vuorikiipeilystä jäi kokonaisuutena. Ja mitä suunnitelmia olen tulevaisuuden varalle keksinyt... Alla video ensimmäisestä reitistämme, olkaatten hyvät.
