Hiihtovaellus Saariselällä

Auringonpaistetta, kohtuuttoman paljon hymyilyä ja naurua, rikoskumppanit kettu & kuukkeli, järkyttävän raskas ahkio, Sokostin huiputus, leppoisat illat autiotuvissa, sairastuminen. - Saariselkä 2013.

Nousemassa Sokostille

Siinä elämäni ensimmäinen hiihtovaellus muutamin sanoin kuvattuna. Kokemus oli erittäin positiivinen ja hieno, säät olivat aivan mahtavat ja maisemat hienot. Arjen huolet unohtuivat viikoksi ja sain nauttia olosta ilman turhia huolia. Tästä syystä minut yllätettiin naureskelemasta ja hymyilemästä kohtuuttoman paljon normaaliin nähden. :|
Reissua varjosti vain viimeisen yön sairastuminen, jonka vuoksi viimeisen päivän hiihto-osuus oli kohtalaisen rankka. Mutta sen enempi pohjustamatta, tässä päiväkirjaa, kuvia ja (myöhemmin tuleva) video reissulta, olkaatten hyvät! Enemmän kuvia löytyy Google+:sta.

Päivä 0. Valmistelua ja siirtymistä

Varusteiden tarkastelua ja pakkailua

Reissumme Saariselälle käynnistyi sunnuntaina siirtymisellä Pyhälle Jannen mökille. Janne ja Jussi hakivat minut ja varusteeni kyytiin Suomussalmelta aamupäivällä. (Olin ollut pääsiäisen alkupäivät Korolla kiipeilemässä, josta tulin Suomussalmelle lauantaina.) Pyhällä kävimme läpi mukaan lähteviä varusteita, testasimme ahkiota, söimme ja saunoimme. Muutamien saunaolusten jälkeen painuimme nukkumaan, jotta jaksaisimme nousta aikaisin.

Päivä 1. Kiilopää - Suomunruoktu

Lähdössä taipaleelle Kiilopäältä

Aikainen herätys ja liian vähä uni sai aikaan sen, että fiilikseni reissuun lähtiessä ei ollut kovinkaan positiivinen. Koko ajatus viikon reissusta arvelutti ja mieleni olisi tehnyt vain nukkumaan. Parin sadan ajokilometrin aikana kerkesin kuitenkin nukahtaa ja se riitti piristämään mieltä. Saariselälle päästyä ja auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta, oli fiilikseni noussut hyväksi ja lähdimme positiivisin mielin taipaleelle. Naruvetoinen ahkio kolmen miehen varusteineen oli järkyttävän painava ja alkumatka olikin loivaa nousua. Jussi kiskoi ahkiota kuitenkin miehekkäästi hiki valuen Kiilopään ja Niilanpään rinteitä. Minä sain keskittyä ensimmäiset kuusi kilometriä hiihtelemään rennosti päivärepun kanssa ja nauttimaan maisemista ja auringosta. Tuntuihan se aivan uskomattoman hienolta! Lakki ja hanskat piti vaihtaa ensimmäisen puolen kilometrin jälkeen ja takkia ja housujen tuuletuksia avata, sillä aurinko paistoi tosi lämpimästi.

Säät suosivat suksijaa

Kuuden kilometrin jälkeen tuli vastaan ensimmäinen jyrkempi nousu tunturiharjanteelle ja siinä vaiheessa ahkion vetovastuu siirtyi minulle. Ensimmäiset viisi metriä saivat minut jo epätoivoon; miten ihmeessä tämmöistä jaksaa kiskoa?! Ahkio tuntui järkyttävän painavalta, eikä suksissa tuntunut olevan yhtään pitoa. Sinnittelin vajaat puolet parin sadan metrin noususta yrittäen mennä haarakäyntiä pehmeämpää lunta tunturihangen päältä etsien. Sukset lipsuivat siitä huolimatta ja jouduin pitämään vähän väliä taukoa. Olin jo aivan epätoivon vallassa. Eihän tästä tule mitään jos koko matka on tällaista! Sitten kuitenkin keksimme kokeilla hangen ja kelkanjäljen kantoa ilman suksia. Ja siitähän se ratkaisu löytyi. Kun ei tarvinut taistella lipsumista vastaan, ei noin 60kg ahkion vetäminen ollutkaan raskasta. Kävellen mäki meni helposti ja pääsimme iloisin mielin tunturiharjanteelle. Juomatauko, sukset jalkaan ja liputtelemaan kohti toisen puolen laskua. Laskeminen tunturilta naruvetoisella ahkiolla oli hieman konstikasta, painavan ahkion tullessa huonoluistoisten metsäsuksien ja vetäjän rinnalle ja ohi. Jarrumiehellä oli täysi työ yrittää pitää ahkiota kurissa ja välillä mentiinkin turvalleen koko porukka. 

Suomunruoktun tuvalla

Suomunlatvan laavulla pidimme lounastauon, istuimme nuotiolla syöden pitsaa ja ottaen aurinkoa. Loput neljä kilometria Janne kiskoi ahkiota loivaa alamäkeä Suomunruoktun autiotuvalle. Tuvalla söimme hyvin, huolsimme varusteita ja kävimme nukkumaan. Autiotuvan puolelle tuli meidän lisäksemme yksi mies ja varaustuvan puolella oli neljä henkeä. 10+10 hengen mökissä oli siis hyvin tilaa ja uni maistui.

Päivä 2. Suomunruoktu - Tuiskukuru

Toinen päivä alkoi hieman pilvisemmin

Aamulla Jannen herättyä seiskalta ja keiteltyä kahvit, havaitsimme koko loppureissun teemaksi ja puheenaiheeksi tulleen ketun käyneen vierailulla. Olimme jättäneet osan eväistä ahkioon ajattelematta sen kummemmin mahdollisia varkaita. Aamulla huomasimme varaustuvan puolen yhdestä ahkiosta varastetun kahvit, muovirasiallisen piirakoita, pulla- ja leipäpussin. Asialla oli Saariselän pahamaineinen varas, kettu. Meidän ahkio oli onneksemme koskematon, joten meitä varkaus lähinnä huvitti. Varaustuvan seuruetta ei tainut huvittaa ihan yhtä paljon. Naureskelimme, että meidän eväät olivat ilmeisesti aika surkeita, kun eivät edes ketulle kelpaa. :) Mutta meidän kannaltamme parempi niin. Opimmepahan ainakin, että eväät on otettava sisään yöksi.

Lounastauolla pizzaa ja teetä

Sää oli muuttunut pilviseksi ja lunta sateli hieman. Aurinko kurkisteli välillä ohuen pilviharson läpi ja illasta alkoi paistella jo ihan rehellisestikkin. Kiipesimme Vintilätunturin ja Vintilävaaran välisen kurun kautta tunturin toiselle puolen, laskettelimme välillä nurinniskoin ja lipuuttelimme suota pitkin ja vielä yhden vaaran ylitse Tuiskukuruun. Jossa saimmekin olla autiotuvan puolella keskenämme. Vieraskirjan mukaan tämän tuvan ketulla on tapana pureskella ahkion peittoja, niimpä nostimme ahkiomme ylös hirren ja katon väliin, joten kettu jäi ilman hiukopalaa. Lälläs lää kettu!

Päivä 3. Tuiskukuru - Luirojärvi

Kevyttä suksimista auringonpaisteessa

Tuiskukurusta lähdimme puolipilvisessä auringonpaisteessa lyhyelle siirtymiselle kohti Luirojärven tupakeskittymää. Kiipesimme taas yhden tunturiharjanteen yli ja laskettelimme alas jokivarteen josta pikku nyppylän ylitse Luirojoen suuhun ja järveä myöten tuvalle. Matka oli mukavan leppoisa ja puiden suomassa tuulensuojassa oli niinkin lämmin että ahkiota vetäessä riisuin kuoritakin ja puskin menemään pelkässä merinopaidassa. Aukeammalle suolle päästyä takki piti tosin nykäistä nopeasti niskaan, sillä tuuli oli kuitenkin aika viileä. 

Kiipeämässä Sokostille

Luiron Hilltonin tuvassa söimme pikaisen lounaan ja lähdimme tykittelemään ilman kantamuksia kohti Sokostia. Aurinko paistoi mahtavasti ja ilman taakkoja matka sujui kevyesti ja iloisesti. Noin puolessa välissä tunturia jätimme sukset ja jatkoimme kovalla hangella jalkaisin. Matka sujui näin huomattavasti paremmin kuin lipsuvilla suksilla könyten. Sokostin huipulla (717,9m) tuuli kovasti, mutta maisemat olivat hienoja! Joimme teetä ja koska tunturilla oli Soneran masto, sain lähetettyä kotiväelle terveisiä.

Sokostin huipulla!

Laskettelua alas Sokostilta

Alamäki sujuikin nopsaan ja mehtäsuksilla rinteen laskettelu oli aika hurjaa touhua, pehmeällä tuiskulumella sukset kulkivat nätisti sinne minne tahtoikin, mutta kun alle sattui kovaa hankea, oli suksien suunta täysin korkeamman käsissä. Hengissä selvittiin kuitenkin, vaikka kaatuminen oli itselläkin monta kertaa hiuskarvan varassa. Reissu tuvalta huipulle kesti kaksi tuntia ja takaisin yhden verran. 

Tuvalle päästyämme alkoi sinne saapua muitakin. Sokosti ja Luiron sauna houkuttelee tälle tupakeskittymälle yleensä paljon porukkaa, mutta onkin siellä yhteensä 44 makuupaikkaa kahdessa autiotuvassa ja kahdessa varaustuvassa. Ruuhkaa ei syntynyt vaikka meitä melkoinen lössi olikin. Saunassa käynti maistui mahtavalle!

Illan kähmässä tuvalle saapui vielä iso lössi vanhempaa herrasväkeä, joista eräs autiotupahirmu alkoi heti komennella ihmisiä tekemään hänen varusteille tilaa kuivaushuoneeseen... Noh, mikäs siinä onneksi omat kamppeet oli kerenneet jo kuivaa miltei täysin. Pitäähän muorinmörön saada kalsarinsa kuiviksi...

Tässä seurueessa ei hirvesti jaksanut jäädä illalla rupattelemaan, joten painuimme hyvissä ajoin nukkumaan.

Tähän vielä tarkennus, että ihan tottahan hän puhui, että ihmiset voi hakea jo mahdollisesti kuivuneita kamojaan pois että muut saavat märät kamppeensa mahtumaan, mutta olisi asian voinut ilmaista HIEMAN kohteliaamminkin, kuin hän teki. :(

Päivä 4. Luirojärvi - Sarvioja

Ketun tekemiä tuhoja Luirojärvellä

Luirojärvellä heräillessämme huomasimme iloksemme tutun ystävämme käyneen taas varkaissa. Pihalla olleista noin kymmenestä ahkiosta ainakin kahdella oltiin käyty, mutta etenkin erään varaustuvan naisen ahkio oli kokenut kunnon terrorisointia. Pihalle oli levitelty noin kymmenkunta pussillista pasta, pata yms ruokia. Kuinka paljon liekkään kulkeutunut ketun pesälle asti. Rötösseurueen toinen osapuoli, kuukkelit, jäivät vielä verekseltään kiinni ollessaan nokkimassa tyynesti pussien leviteltyjä sisuksia. Saattoi jollakin tulla nälkäinen loppureissu. Kuulimme eräältä toiselta retkeläiseltä, että kyseisen ahkion omistaja oli kyllä tietoinen alueen kettujen rötöstelystä, mutta hän ei ollut viitsinyt viedä eväitä turvaan, vaan jättänyt harkitusti eväät ahkioon. Mikäpäs siinä sitten... 

Puron ylitys gone wrong.

Sää oli muuttunut yön aikana pilviseksi ja Sokostin huippu oli pilviverhon takana. Olipa hyvä että kävimme edellisenä päivänä huipulla kun aurinko paistoi ja maisemat olivat upeita! Lähdimme lipuuttelemaan Luirojärven yli kohti Raappanan kammia. Halusimme käydä katsastamassa tämän vanhan kammin, josko sielläkin voisi joskus yöpyä. Huonohko reittivalinta vei meidät väärälle puolen puroa. Lähdin kokeilemaan josko puron ylitys onnistuisi, mutta jään päällä oli sen verta vettä että päätimme kääntyä ja kiertää puron. Lumitöyrästä noustessani koko töyräs irtosi ja tippui jään läpi puroon. Olin sitten suksineni purossa! Tämän jälkeen seuraavan tunnin ajan oli suksissa ainakin pitoa, kun vesi jäätyi pohjiin ja keräsi isot kasat lunta mukaan. Suksi ei luistanut yhtään kumpaankaan suuntaan. Eli alkupäivä olikin suksilla kävelyä. 

Raappanan kammilla

Raappanan kammi oli kiva pieni kahden hengen ahdas majoitustila. Yöpymispaikaksi se lienee huonohko, sillä vieraskirjan mukaan takan hormi ei vedä kunnolla ja päästää kattolaudoituksen raoista savua sisälle. Kunnon makuupusseilla ilman takan lämmitystä paikka olisi ihan jännä yöpymiskohde! 

Kammilta päätimme lähteä umpea pitkin kohti lounastaukopaikaksi suunnittelemaamme Pälkkimäojan laavua. Umpihankiosuus olikin ennakoimaamme paljon raskaampi ja poijat saivat hikoilla ahkion kanssa ihan tosissaan. Minä avasin latua ja suunnistin. Puolisentoista kilometria ennen laavua osuimme hiihtoreitille, jota pitkin lipsuttelimme laavulle makkaran paistoon. Aurinko paisteli pilviharson läpi ja välillä porotti ihan oikeasti siniseltä taivaalta. Tuuli oli kuitenkin sen verta viileä, että laavulla sai hyvinkin kaivella untuvatakin niskaan.

Laavulta jatkaessamme pähkäilimme kumpaan suuntaan lähdemme, kun latu lähti kahteen suuntaan. Onneksi toista uraa myöten tuli pariskunta, jota kertoi heidän tulevan juuri Sarviojalta, jonne me olimme matkalla. Ilman heitä olisimme lähteneet eri reittiä, joka olisi kyllä varmaan mennyt oikeaan paikkaan, mutta ollut selvästi pidempi lenkki. Nyt pääsinkin kiskomaan ahkiota suoraan kohti tunturiharjannetta. Lipsuvilla suksilla upottavalla uralla epätoivo iski heti kun ylämäki alkoi. Olin jo ihan paskana verratessani edettyä ja edessä olevaa matkaa. Tässä vaiheessa päätimme testata Jannen Haltilla käyttämää kikkaa, eli improvisoituja nousukarvoja: nahkarukkaset irtoremmeillä suksen pohjaan. Nämä toimivatkin hyvin ja eteneminen muuttui selkeästi helpommaksi. Ainakin vähäksi aikaa. Kun rinne jyrkkeni, ei rukkasetkaan enää paljon auttaneet. Onneksi pääsimme puurajan yläpuolelle josta löytyi kelkanjälki joka kantoi kenkää. Siitä eteenpäin sukset sivuun nakattuani ahkio alkoi taas kulkea. Harjanteelta avautui taas hienot näkymät sekä taakse Luirojärven laaksoon, että pohjoiseen kohti päämääräämme. Seuraavat 7 kilometria olivatkin mukavaa laskettelua Sarvijoen vartta myöten tuvalle. Oli kyllä huikeaa! 

Sarvijoen tupa oli hieno, mukava ja viihtyisä kivitakkoineen. Saimme olla tuvalla keskenämme ja jonkin edellisen seurueen jättämä avaamaton pepsipullo mahdollisti meille muutamat siivut hyvin ansaittua jallukolaa! Rankan päivän jälkeen puolen litran jallupullo riitti kolmelle mukavasti ja tuvassa riitti naurua, sekä enemmän tai vähemmän laadukkaita juttuja ja tarinoita. Huikea ilta! =)

Päivä 5. Sarvioja - Lankojärvi

Kevyttä on, sano ahkion vetäjä.
Poijat tulee perässä

Lankojärveltä lähdimme aurinkoisessa kelissä nousemaan jälkiämme Sarviojan vartta yläjuoksulle. Parin kilometrin jälkeen aloimme katsella reittiä Kaarnepään etelährjanteen yli kohti Sotavaaranojaa, jonka vartta suuntasimme kohti Suomujokea, jonka vartta matkamme kiemurtelisi kohti Lankojärveä. Onneksemme edellisiltana tuvan ohi kulkeneet kelkkailijat olivat nousseet samalle harjanteelle, joten meille oli tuore kelkanjälki, joka oli yön aikana kovettunut hyvään kävelykuntoon. Ahkio nousi kevyesti kävellen huipulle. Tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin olimme älynneet ottaa ahkiosta yhden rinkan kantoon, joten ahkio tuntui suorastaan lentävän perässä. Vaikka oli siinä edelleen kahden hengen kamat, mutta kuitenkin. 

Tunturiharjanteelta lähdimme laskettelemaan umpista myöten kohti Sotavaaranojaa. Välillä ihmeeksemme Jussin puhelin pilpatteli ja huomasimme kaikilla olevan kenttiä ja jopa 3g-yhteydet. Niimpä pidimme pienen kommunikointitauon.

Aurinko helli kulkijaa

Sotavaaranojan tulipaikalla pidimme lounastauon ja Jussi loihti meille kenttägourmeeta. Tervaspuunuotion ja auringon lämmössä istuskeltuamme jatkoimme matkaa. Reitti oli enimmäkseen alamäkeä, mitä nyt metsässä oli ikävää ylösalas poukkoilua jota naruvetoisella ahkiolla on hieman tympeä kulkea, kun välillä ahkio tulee kantapäille ja välillä jää vastamäkeen ja paukauttaa vetovyöhön aika kovan nykäisyn. Loppumatka meni Suomujoen jäällä mukavasti aurinkoa vasten. Kylläpä tarkeni! 

Loppumatkasta aloin olla väsynyt ja tuntui että voimat käyvät vähiin. Sairastuminen alkoi näyttää merkkejä tulostaan. Illalla syönnin jälkeen olo oli todella väsynyt ja huono. Edes kuuma rommitoti ei maistunut ja halutti vaan alkaa nukkumaan. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään, vaikka väsymys painoi. Lopulta oli pakko taipua ja mennä puolijuoksulla huussiin tarinoimaan norjankielisiä kansansatuja. Sadut olisivat tuskin olleet kuuntelijan mieleen, mutta eipä tuvalla meidän lisäksi ollut muita, kuin korkeintaan piilossa pysyttelevät ketut.

Yöllä piti käydä useamman kerran antamassa ylen ja nukkuminen jäi aika huonoksi.

Päivä 6. Lankojärvi - Kiilopää

Aamulla herättyäni olo oli tosi huono ja väsynyt. Minusta ei tuossa kunnossa olisi todellakaan ahkion vetoon. Aamupuuro ei maistunut ja ruokahalu oli tipotiessään, mutta vetelin väkisellä annokseni naamaan, jotta jaksaisin viimeiset 20km autolle. Päivän reittihän olikin kevyesti noin 18km ylämäkeä Rautulammen kautta Kiilopäälle. Ensimmäiset 7km Rautulammelle meni yllättävän nopeasti Jannen pitäessä miehekästä tahtia ahkion kanssa. Minulle taipale oli melkoisen raskas kun voimat tuntuivat loppuvan ensimmäisen 50m jälkeen. Mutta sinnillä tultiin vaikka välillä jäinkin aika paljon jälkeen muista. Lepotauot ja dexalin ryyppiminen antoivat sen verta voimia että pysyin kuitenkin tolpillani.

Rautulammella pidimme lounastauon. Tämän alueen ketuilla oli varoituskyltin mukaan taipumus varastella kenkiä, joten kaikkia kamppeita suositeltiin pidettävän tiukasti tallessa. On ne vekkuleita otuksia! 

Lounas ei maistunut, enkä saanut syötyä ihan koko annostani, mutta ei kun eteenpäin. Ensimmäisen puolen kilometrin matkalla tuntui että nythän tässä jaksaakin ihan eri malliin, mutta matkan jatkuessa ylöspäin loppui voimat taas ihan täysin. Jäin jälkeen ja jouduin antamaan päivärepunkin Jussille, jotta matka edistyisi. 

Hatunnosto Jannelle ja Jussille, kun vetivät ahkion ja kantoivat rinkan sekä repun koko päivän, kun minusta ei siihen touhuun ollut. Kiitoksia! 

Viimeinen vastus taipaleella oli Kiilopäälle nousu, joka tosin meni itseltä yllättävän kevyesti. Ilmeisesti matkan pään lähestyminen antoi voimia. Viimeiset kaksi kilometria Kiilopään kupeelta autolle oli alamäkeä, josta osa aika jyrkkääkin. Oli mukava lasketella alas rinnettä, vaikkei mehtäsukset niitä parhaita laskuvermeitä olekkaan. Autolle päästyämme oli kyllä voittajafiilis ja olo aika huojentunut, vaikkakin tosi väsynyt. Pakkasimme kamat kyytiin ja lähdimme ajelemaan kohti Pyhätunturia.

Autossa torkahtaminen paransi taas oloa joksikin aikaa, mutta illalla saunoessa olo taas huononi ja jouduimpa käymään taas valuttelemassa pitkää sylkeä. Uni kuitenkin maistui makoisalta ja aamulla olisi voinut nukkua pitkäänkin. 

Kotimatkapäivä

Nousimme puoli ysin maissa ja syötyämme lähdimme parin kahvittelupaikan kauttta Kajaaniin. Loppumatkasta olo taas paheni, ei kuitenkaan enää yhtä huonoksi kuin edellisenä iltana. Kajaanissa mittasin kuumeen ja olihan tuota 37,9. Paljonko lie lauantai-iltana ollutkaan...

Loppuyhteenveto

Sairastumista lukuunottamatta reissu oli aivan mahtava! Ensimmäinen hiihtovaellus sekä minulle, että Jussille oli hieno kokemus ja lisää tällaisia retkiä tulee varmasti heitettyä tulevina talvina. Säätkin suosivat ja maisemat olivat hienoja. Suksiin olisi toivonut parempaa pitoa ja muutenkin toisen suksen pohja alkoi minulla irrota niin paljon, että loppumatkasta se jo haittasi selkeästi hiihtelyä. 

Toinen asia minkä opimme kantapään kautta on, että kolmen ihmisen kamat yhdessä ahkiossa on vähän turhan paljon, joten jokaiselle oma ahkio, tai rinkat selkään on paljon parempi ratkaisu. Muutenkin naruvetoinen ahkio on vähän kaksipiippuinen juttu. Narujen kans on helppo liikkua tauolla ahkion ympärillä ja alamäissä ahkion voi ottaa kivasti rinnalle kulkemaan, joten laskeminen on helppoa. Mutta kyllä aisavetoinen olisi varmasti mukavampi kiskottava.

Näillä tunnelmilla ja muistoilla kohti kesää. Kettu kuittaa ja Juha out.

Lisää kuvia Google+:sta

Naamasta huomaa, että aurinkoa on tullut saatua

PS. Talven mittaan hankkimani retkeily/ulkoilu -varusteeni osoittautuivat tämänKIN reissun myötä erittäin erinomaisiksi! Lisää tarinaa Shelbyn merinoista, sekä Rabin päällikerroksista, sekä Exped ja Marmot Ajungilak yöpymisvarusteista Talven 2013 virallisessa kamahomostelupostauksessa! Pysykää kuulolla!